Vihreät. Mitäs nyt?

Historian ensimmäisissä aluevaaleissa Vihreiden kannatus koki kovan kolauksen. Mistä se kertoo ja ennen kaikkea: mitä nyt pitäisi tehdä? Vihreitä tarvitaan tässä ajassa ja tässä maassa. Puolueen täytyy löytää suunta, joka kutsuu entistä enemmän ihmisiä mukaan ja luo mahdollisuuksia muuttaa maailmaa yhdessä.

Varoitus: Tämä teksti on aivan liian pitkä ja se sisältää politiikkanörtteilyä. Lue omalla vastuulla. Jos et jaksa vatvoa ongelmia, voit skipata suoraan ratkaisuihin.

Heikosti menneiden kuntavaalien jälkeen puolueessa käytiin pitkästä aikaa perinpohjaista itsetutkiskelua. Sittemmin puoluekokous teki vaihdoksia puolueen johdossa ja puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteiskokous pyöräytti ministerisalkkuja. Nyt on kuitenkin tärkeää hetkeksi pysähtyä, päivittää analyysi ja toteuttaa loputkin uudistukset, joista jotka jo kuntavaalien jälkeen tunnistettiin tarpeellisiksi.

Vihreiden tilannetta analysoidaan nyt niin omien kuin naapureidenkin pöydissä – ja politiikan toimittajien kolumneista päätellen myös anonyymisti kuiskutellen. Ajattelen, että reipas, avoin ja suora keskustelu on paras tapa vauhdittaa tarpeellisia muutoksia. Pelkkien ongelmien listaamisen sijaan tarvitaan myös ratkaisuja.

Tavallaan ihailen heitä, jotka tappion hetkellä heti tietävät järkkymättömällä varmuudella, mistä kiikastaa. Itse en ainakaan ole yhtään niin varma, osuvatko omat arvaukseni oikeaan. Mutta kokeillaan.

NELJÄ ONGELMAA

Olosuhteet. Kuittaan nämä nyt vain lyhyesti. Alhainen äänestysaktiivisuus kurittaa. Korona rajoittaa kampanjointia. Sote-teemoja ei liitetä Vihreisiin. Hallitusyhteistyö painaa. Nämä kaikki ovat totta, mutta eivät koko totuus.

Kriisien ja koronan kuormittama kenttä. Korona on koetellut puoluetoiminnan parhaita puolia: yhteisöllisyyttä, debatointia ja tunnetta, että on osa jotakin suurempaa. Käymieni keskustelujen perusteella kentällä moni kokee paitsi uupumusta, myös etäisyyttä. 

On kiistatta ongelma, jos emme onnistu kertomaan omillemme, minkä puolesta taistelemme, mitä olemme hallituksessa saaneet aikaan tai mitä itse asiassa tarkoitamme, kun puhumme siitä tai tästä. Kun asioista ei päästä käymään keskustelua porukalla, yksittäiset erimielisyydet herkästi korostuvat ja vieraannuttavat. Jää huomaamatta, että meillähän on itse asiassa paljon enemmän yhteistä kuin erottavaa. 

En kuitenkaan pistäisi kaikkea koronan piikkiin. Luulen, että juuret ovat kauempana. Vuonna 2018 puolue ajautui kohujen kierteeseen ja lopulta kriisiin, josta ei oikein ikinä ehditty toipua. Tiedän, että se oli monelle äärimmäisen raskasta aikaa. Mutta ei voinut jäädä tuleen makaamaan: piti valita uusi puheenjohtaja, käydä eduskuntavaalit, ansaita kansalaisten luottamus, neuvotella hallitusohjelma, valita jälleen uusi puheenjohtaja, kääriä hihat ja ryhtyä hommiin.

Luulen, että tuo aika teki ihmisistä jotenkin vähän liian varovaisia – emme ehkä halua uuvuttaa toisiamme? Olenkin ollut jo pidemmän aikaa huolissani puolueen sisäisen keskustelun vähyydestä – nämä vaalitappioiden jälkeiset itsetutkiskelut ovat olleet siinä mielessä piristysruiske.

Puolueen imago, mielikuvat ja leimakirveet. Nämä ovat kolme erillistä asiaa, mutta liittyvät toisiinsa. Puolueen imago ei ole parhaimmillaan, se on selvä. Mutta mikä siinä on pielessä? Yksinkertaisia vastauksia ei ole – ne kumpuavat aina ihmisten omasta kokemusmaailmasta.

Osan silmissä olemme liian kaupunkilaisia, toisaalta kannatusta on menetetty myös kaupungeissa. Osa pitää feminismiä ongelmana, toisille emme ole tarpeeksi tinkimättömiä. Osa toivoo yksinkertaisempaa ja selkeämpää viestintää, toiset seikkaperäisempiä analyysejä.

Moni kokee puolueen valuneen vasemmalle, mistä se johtuu? Varsinaisia linjamuutoksia ei ole tapahtunut, joten onko kyse pikemminkin ihmisistä? Oliko Ville Niinistö kovasti oikeistolaisempi kuin Maria Ohisalo – vai oliko hän ehkä oikeistolaisemman oloinen? Toisaalta juuri Marian kaudella tehtyjä konkreettisia avauksia esimerkiksi ansioturvan uudistamisesta on pidetty oikeistolaisina. Itse ajattelen, että Vihreiden paikka on suht lähellä keskiviivaa, josta voimme poimia parhaat palat ja toimivimmat ratkaisut, joilla torjutaan köyhyyttä ja ruokitaan toimeliaisuutta. 

Samaan teemaan liittyy toive vahvemmasta otteesta talouspolitiikkaan. Tästä on keskusteltu niin kauan, kun olen ollut mukana Vihreissä. Sen seurauksena tuotamme jatkuvasti uusia talous- ja työllisyyspoliittisia ohjelmia ja avauksia, jotka eivät kuitenkaan jää mieleen. Kokemukseni perusteella moni vihreä toimija puhuu paljon taloudesta, mutta se ei tunnu oikein kiinnostavan. Mikä tekisi vihreästä talouspuheesta mielenkiintoisempaa?

Ja sitten on tämä naisten suuri osuus. Edellisissä, Pekka Haaviston johdolla käydyissä eduskuntavaaleissa miesenemmistö (8/15) vaihtui naisenemmistöön (17/20). Palaan tähän kysymykseen myöhemmin.

Siitä ei pääse mihinkään, että meihin liitetyt mielikuvat ovat kokemuksen tasolla totta, vaikka meillä olisi kuinka paljon dataa, ohjelmia tai toimitusten roskakoriin päätyneitä talousaiheisia tiedotteita vastakkaisen todellisuuden tueksi.

Leimakirveet auton pihasta vievistä ajatuspoliiseista ja ihmisiä veganismiin pakottavasta uskonlahkosta kuulostavat övereiltä, mutta näitäkin kylillä kerrotaan ja valitettavan moni uskoo – ja myös itse niin kokee. Ja kun oma porukka on etäällä, voi käydä niinkin, että alamme itsekin uskoa, mitä muut meistä puhuvat. 

Kertoisiko tämä eniten siitä, että tarjolla on liian vähän vaihtoehtoisia tarinoita Vihreistä?

Ajatusten ja ihmisten tuntemattomuus. Vihreiden näkyminen julkisuudessa on melko pienen joukon varassa. Osa kansanedustajista tunnetaan hyvin omilla alueillaan, mutta yleisesti ottaen meillä on aika uusi eikä välttämättä suurelle yleisölle niin tunnettu eduskuntaryhmä. Ensimmäisen kauden kansanedustajana tiedän itsekin, että oman idean saaminen julkisuuteen ihmisten nähtäville vaatii sinnikästä työtä, eikä silti läheskään joka kerta onnistu.

SEITSEMÄN RATKAISUA

Nämä ovat ehkä pikemminkin ratkaisun ituja kuin valmiita vastauksia. Mutta näistä lähtisin liikkeelle:

Itseluottamus. Ei anneta muiden määritellä tai lokeroida meitä, vaan kerrotaan itse, mistä Vihreissä on kyse. Uskotaan toisistamme mieluummin lähtökohtaisesti hyvää, kuin pahaa. Annetaan arvoa toistemme työlle. Puolustetaan toisiamme silloinkin, kun emme ole täysin samaa mieltä kaikesta. Uskalletaan haastaa omaakin ajatteluamme ja pohtia ääneen.

Ajattelun kirkkaus. Vihreillä on oltava vakuuttavia ja toiveikkaita visioita paremmasta huomisesta sekä konkreettisia ratkaisuja ihmisten arjen ongelmiin. Uudistamme parhaillaan poliittista ohjelmaamme – siinäpä oiva paikka kirkastaa ajatteluamme. Samalla se on paikka käydä aktiivista debattia ja etsiä yhteistä maaperää myös puoluetta jakavista aiheista.

Aiheiden kirjo. Ilmastosta, luonnonsuojelusta, tasa-arvosta ja mielenterveydestä meidät jo tunnetaan. Omistajuus näissä aiheissa on vankka pohja, mutta muutakin tarvitaan. Mitä se muu sitten voisi olla? Esimerkiksi koulutus, kulttuuri, tiede, nuorten ja perheiden hyvinvointi, työelämä ja yrittäjyys, ulkopolitiikka ja digitalisaatio – nämä kiinnostavat minua. Puolue ei voi omistaa kaikkia maailman teemoja, mutta meillä yksittäisillä poliitikoilla voi ja kannattaa olla omia sydämen asioita. Niistä se kirjo muodostuu.

(Aito) moniäänisyys. Ei siis sellainen, jossa yksien ääni halutaan nostaa esiin toisia vaimentamalla. Vaan sellainen, jossa yhä useampi vihreä poliitikko ottaa tilaa ja saa äänensä kuuluviin julkisessa keskustelussa. 

Tulokset. Politiikassa kukaan ei saa mitään aikaan yksin, vaan tulokset ovat yhteistyön ja kompromissien tuloksia. Maailma siis muuttuu pala kerrallaan eikä tule neljässä vuodessa valmiiksi. Paljon olemme silti saaneet aikaan. Mutta kyllä monella alkaa ymmärrettävästi mitta täyttyä sen suhteen, että jokaikinen ilmastoon tai luontoon liittyvä edistysaskel puolueiden kauniista puheista huolimatta aina työn ja tuskan takana. Ja että kulttuurialan kohtelu on niin kohtuutonta. Ja että pääministeripuolueen peukalon alla olevia terapiatakuuta ja translakia edelleen odotellaan. Miten voisimme paremmin paitsi kertoa onnistumisistamme hallituksessa, myös tehdä näkyväksi väsymätöntä työtä niiden taustalla?

Tavoittaminen. Meidän on tultava tutuiksi ja oltava läsnä siellä, missä ihmisetkin. Torikahvilassa. Järjestöissä. Yrityksissä. Olohuoneissa. Iltauutisissa. Lehdissä. YouTubessa. Instagramissa. 

(Sivuhuomiona sanottakoon, että politiikan viestinnällistyminen ja sosiaalisen median logiikasta kumpuava tarve reagoida salamannopeasti monimutkaisiinkin asioihin on kiistatta todella raskas osa politiikan tekemistä tänä päivänä. Jossain määrin sitä vastaan voi pyristellä, mutta silloin tehty työkin jää helposti näkymättömiin. Kanavien monipuolistumisessa on toisaalta se hyväkin puoli, että yhä useammalle voi löytyä luonteva tapa seurata politiikkaa.)

Miehet / naiset. Mieskysymys saa toisinaan ehkä turhankin korostuneen roolin näissä analyyseissä ottaen huomioon, että esimerkiksi vihreiden kärkinimissä, puolueen johdossa ja ministereissä miehillä on vankka asema – ja on ollut jo pitkään. Jaan silti huolen miesten puhuttelusta ja vihreiden miesehdokkaiden vaalimenestyksestä. Poikkeuksiakin on ja sinnikäs työ on monesti (ei aina) tuottanut myös tulosta.

Samaan aikaan minusta on tärkeää, että huoli miesten tilanteesta ei väänny huoleksi naisten “liian hyvästä” menestyksestä tai naisäänestäjien antamasta luottamuksesta. Sekään ei ole nimittäin tapahtunut ilman naisehdokkaidemme sinnikästä työtä ja sekin pitää ansaita joka kerta uudestaan. Demokratiassa lopulta äänestäjät valitsevat, ketkä pääsevät läpi. On upeaa, että Vihreissä on skarppeja ja päteviä naisia, jotka tekevät timanttisia kampanjoita, saavat luottamusta ja kantavat vastuuta. Se ei ole ongelma, vaan voimavara, jota ei kannata hukata.

LOPUKSI VIELÄ

Vihreiden periaateohjelmatyön johtaminen reilu vuosi takaperin oli eräänlainen sukellus puolueen sieluun. Sen matkan aikana ainakin itselleni kirkastui entistä selkeämmin, miten tärkeiden asioiden vuoksi tämä puolue on olemassa ja miten moni asia meitä yhdistää. Siksi tämä nyt käynnissä oleva keskustelu tuntuu merkitykselliseltä.

Puolue ei ole monoliitti eikä se ole muuttumaton. Tulkaa mukaan muovaamaan ja tekemään yhdessä paremmin. Eiköhän pistetä hösseliksi.