Puheenvuoro valtuuston kokouksessa 11.12.2017 liittyen Espoon lausuntoon Sipilän hallituksen valinnanvapauslainsäädännöstä.
Sote-uudistuksen alkuperäisiä tavoitteita olivat hyvinvointi- ja terveyserojen kaventaminen, palveluiden vahvempi integraatio ja kustannusten kasvun hillitseminen. Nämä tavoitteet tuntuvat uudistuksen pyörteissä jääneen aivan muiden intressien jalkoihin.
On osuvaa, että kokoomus ja keskusta Espoon valtuustossakin demonstroivat mitä ilmeisimmin maan hallituksen sisäistä vääntöä valinnanvapauden ja maakuntauudistuksen välillä. Se ehkä kertoo, mistä tässä solmussa on pohjimmiltaan kyse. Onneksi täällä Espoossa voimme olla terveen kriittisiä molempia kapeakatseisia agendoja kohtaan.
Palveluiden vaikuttavuuden lisääminen ja entistä parempi kohdentuminen, oikeaan aikaan ja myös oikeaan tarpeeseen, ovat edellytyksiä hyvinvointi- ja terveyserojen kaventamiselle. Integraation varmistaminen puolestaan edellyttää sujuvia, yhtenäisiä hoitoketjuja.
Viikonlopun Helsingin Sanomissa julkaistiin sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon ansiokas analyysi siitä, miksi tämä uudistus on niin solmussa. Hiilamo toteaa kirjoituksessaan muun muassa näin:
“Jos valinnanvapaus tulee liian aikaisin, se lyö rikki palveluintegraation. Miten sote-järjestäjä voi luoda yhtenäisiä palveluketjuja, jos potilas saa joka kohdassa poimia vapaasti itselleen palveluntuottajan, riippumatta siitä, kykenevätkö nämä palveluketjun integrointiin?“
Sitaatti päättyy. Erityisen huolissani olenkin niistä haavoittuvassa asemassa olevista ihmisistä, joilla on monisyisiä palvelutarpeita. Heille järjestelmästä voi tulla viidakko, jossa suunnistamiseen tarvitaan entistä vahvempaa palveluneuvontaa ja -ohjausta, eikä sekään välttämättä riitä. Lausunnossa toteammekin, että esitetyn mallin haasteena on varmistaa heikommassa asemassa olevien henkilöiden palveluiden saanti, kyky valita itselleen sopivimmat palvelut sekä palvelupolkujen saumattomuus.
Julkisessa keskustelussa nousee välillä esiin argumentti, että uudistus olisi nyt vain saatava läpi, koska sitä on niin pitkään jo yritetty tehdä. Tämä on kestämätöntä argumentaatiota, etenkin kun kysymys on ihmisten terveydestä ja hyvinvoinnista. Olen samaa mieltä, että Suomi kaipaa kipeästi tätä uudistusta. Mutta kun kerran tiedämme uudistaminen on näin vaikeaa – ja siihen työhön tuskin ryhdytään ihan heti uudestaan – niin kehnoa ei kai kannattaisi tehdä.
Lopuksi siksi vielä toinen sitaatti professori Hiilamolta:
“Suomen nykyinen sote-järjestelmä on mainettaan parempi. Sen suuria haasteita – kustannusten ennakoitua kasvua, eriarvoisuutta hoidon saatavuudessa – ei ratkaista nykyistä huonommalla järjestelmällä.
Pitäisi pyrkiä selvästi parempaan.”